Tanssilaulu ja toimijoiden sisäisen kokemus toiminnan arvona

Kuisma ja mä (Arttu) heittää läpyt. Kuvannut Säde.

Opetimme kesällä 2025 Reetta Kaisa Ileksen kanssa kurssin Kansantanssin kokonaisvaltainen ilmaisu. Ajatuksemme oli, että kansantanssin viitekehyksessä tanssijan rooli ei rajaudu vain liikkeen tuottamiseen vaan toimijuuteen kuuluu myös äänen aktiivinen tuotto. Tanssiessa voi tuottaa ääntä luontevasti laulamalla, lattiaa polkemalla ja erilaisilla kehorytmiikoilla. 

Kurssin harjoitustilana toimi vanhan navetan yliset. Tällainen lautalattiatila oli todella miellyttävä jalan poljennoista aiheutuvan äänen tuoton näkökulmasta. Tanssijat tuottivat niin karjalaisen tanssin kuin polskan rytmit ensin pelkän kävelyn avulla. Jo syventyminen kävelyn avulla tuotettuun rytmiin johti improvisatoriseen ja vapautuneeseen tanssin kokemukseen. Kun kurssilla myöhemmin harjoitettiin äänen tuottoa, tanssijoiden kokemus syveni entisestään. Yksi osallistujista kommentoi myöhemmin omalla Facebook-tilillään:

“Se mikä teki tästä kokonaisuudesta ihmeellisen, oli ettemme kaivanneet ollenkaan levymusiikkia vaan kaikki tanssit saivat äänimaiseman meistä kurssilaisista. Emme useinkaan tienneet milloin kappaleemme päättyy, mutta kun se päättyi, se päättyi harmonisessa sopusoinnussa."

Äänen tuottoa harjoiteltiin aluksi erikseen, ja sitten tanssiin yhdistämällä. Pitkät äänet rytmittyivät tanssia tukeviksi, kun kaikki äänen tuottajat liikkuivat tilassa yhteisessä hytkeessä. Toiset täydensivät soivia ääniä hengityksin, huokauksin ja naksutteluin luoden äänirytmiikkaa soivien äänien sekaan. Myöhemmin kurssilla otettiin käyttöön myös lyhyitä laulusäkeistöjä ääni-improvisaation rytmittämisen tueksi. Tässä vaiheessa kokemus oli jo todella kokonaisvaltainen.

Kirjassaan Suomen kansan oudot tanssit Petri Hoppu kirjoittaa johdannossa: “Laulua käytettiin tanssien säestyksenä erittäin usein, koska soittajista oli pulaa”. Kansanperinnettä on tulkittu usein myös niin, että kaikki osallistujat eivät olleet mukana improvisoimassa äänellään, vaan muuntelu oli pääosin esilaulajan harteilla. Tämän kurssin kokemuksen perusteella uskon itse, että lauluun ei tanssita vain “koska soittajista on pulaa”, vaan lauluun tanssimisella on oma arvonsa. Uskon myös, että esilauluvastuun jakaminen koko ryhmälle ja tanssiminen pelkkään askelrytmin ääneen on itsessään arvokasta. Yksi kiinnostavista hetkistä syntyy tanssijoiden lähdettyä liikkeelle ja aloitettua askelten rytmittämän laulun, kun hengästyminen alkaa rajoittamaan toimintaa. Aluksi moni laulaa itsevarmasti ja kovalla äänellä, mutta se käy pian mahdottomaksi. Syntyy taukoja, volyymi ja saundi pehmenevät, ja tilaan syntyy myös vain askelten rytmittämiä hetkiä. Laulua aloitetaan eri kohdista, ja yhden säkeen mittainen laulu muuttuu monipuoliseksi äänimaailmaksi. Kuorolaulusta tuttu estetiikka ei tässä välttämättä toteudu, mutta toimijoiden kesken koetaan voimakasta hartautta tilanteen äärellä.

Ryhmän sisäinen kokemus ja katsojan kokemus ovat monenlaisessa hetkessä syntyvässä improvisaatiotoiminnassa ristiriidassa. Pieneen hytkeeseen ja hiljaiseen ääntelyyn tapahtuva tanssi ei välttämättä saavuta sellaisia esteettisiä arvoja, joita esimerkiksi esittävässä kansantanssissa on totuttu näkemään. Toiminnassa ei myöskään toteudu esittävän musiikin lainalaisuuksien kaltainen estetiikka. Toiminnan tarkoitus onkin toimijoiden sisäinen kokemus. Noin viisitoistaminuuttisen improvisaatioharjoitteen jälkeen kurssimme osallistujien kasvoilta paistoi tyytyväisyys ja hyvä olo. Toiminta oli arvokasta meille toimijoille itsellemme.